Keskiajalla kangas oli arvokasta, sillä kankaanvalmistukseen sisältyi lukuisia työvaiheita, jotka kaikki piti suorittaa käsityönä. Arvokkaimmat tekstiilit, kuten silkki, sametti ja brokadi tuotiin Euroopan ulkopuolelta, Kiinasta, islamilaisesta maailmasta ja Bysantista. Keskeisimpiä pukumateriaaleja olivat kuitenkin villa, nahka, turkikset ja pellava, joista lähes kaikkia voitiin tuottaa omavaraisesti varsinkin maaseudulla. Lampaat kasvatettiin itse, taloilla oli pellavapeltonsa ja talouden naiset kehräsivät lankaa, värjäsivät, kutoivat kangasta ja valmistivat puvut.

Jo kolmi-neli-vuotiaat tytöt opettelivat kehräystä värttinällä. Kaupungeissa toimi myös kankuroita, ompelijoita ja värjäreitä, joiden ammattitaitoon saattoi luottaa vaatetusasioissa. Varsinkin keskiajan alkuvuosisatoina jokainen kangaspala oli arvokas ja vaatteet pyrittiin tekemään kangasta säästäen. Rahvaan työpuvut voitiin tehdä lukuisista kankaan jämäpaloista ja vaatteita paikattiin huolellisesti, jotta niiden käyttöikä pitenisi. Juhlapuvut olivat arvokasta omaisuutta, jotka siirtyivät perintönä sukupolvelta toiselle. Vaatetus ei kuitenkaan ollut välttämättä harmaata ja yksitotista, vaan myös rahvaan keskuudessa värjättiin kankaita tai valkaistiin kirkkaiksi ja koristettiin kirjonnoin ja nauhoin.

Aateliston keskuudessa vaatetus oli luonnollisesti komeampaa, sillä rikkaat myös osoittivat rikkauttaan vaatteiden avulla. Aateliston vaatteita eivät valmistaneet talouden naiset itse, vaan ne teetettiin taitavimmilla ompelijoilla. Pukuihin käytettiin myös arvokasta silkkiä ja samettia ja juhlapuvut saatettiin koristella jalokivin, helmin ja kultalangoin, jolloin yksi asukokonaisuus saattoi olla hyvinkin kallis.

Aateliston naiset eivät kuitenkaan istuneet tyhjin käsin, vaan ompelivat seinä- ja alttarivaatteita, gobeliineja, viirejä ja muita komeita koruompeluksia, joilla sitten joko koristeltiin omaa kartanoa tai jotka lahjoitettiin esimerkiksi kirkkoihin.